Sunday, July 6

ALIVE

Heips! 

Täällä mä Suomessa oon oleskellut jo muutaman päivän ajan, aikaero ja Ruisrock painaa päälle siihen malliin, ettei kuvia pysty sumplimaan läpi. Olisi miljoona kertaa helpompaa laittaa kuvat, jos oisi tietokone käytössä, mutta eikun sisarukset rikkoivat senkin vaihtovuoden aikana! Ja eihän se vaikuta, että sain tekstin valmiiksi 3.20am..

Mun vikat päivät Amerikassa oli hämmentäviä. Läksiäiset oli lauantaina, sunnuntaina menin hyvän kaverin kanssa ympäri Dallasia ja käytiin syömässä, maanantaina lähtö isäntäperheestä. Lähdettiin ajamaan kohti tunnin päässä olevaa kaupunkia, missä meille viidelle kymmenelle vaihtarilla + muutamalle vapaaehtoiselle oltiin varattu sellainen conference-huone. Siellä hengailtiin yli kuusi tuntia ihan vaihtarien kesken, kun ne hyvästit hosteille sanottiin. 

Sen yli kuuden tunnin jälkeen, keskiyönä, raahattiin kimpsut ja kampsut busseihin. Meidät jaettiin kahteen eri bussiin ja bussimatka kesti yli viisi tuntia. Ennen kuin päästiin seuraavaan etappiin, niin oltiin odotettu jo yli 11 tuntia. Bussimatka kuitenkin meni suht nopsaan, vaikkei me mitään nukuttua saatu ja seuraavassa odottelupaikassa oltiin siinä kuuden tienoilla. Siellä meitä odottikin jo 300 vaihtaria täältä eteläisemmältä puoliskolta, Kansas, Texas, Oklahoma... Oli kiva nähdä tuttuja suomalaisia kasvojakin 10kk jälkeen!

Kun tosiaan tuolla välietapilla oltiin kuudelta aamulla perillä, mä ja mun lennolla olevat oppilaat saatiin odottaa kivat neljä tuntia siellä ennen tunnin bussimatkaa lentokentälle. Sinne päästyämme saatiin räpeltää siellä check-innissä (ja itsensä nolaamiseen vielä ennen Amerikasta lähtöä, siitä sitten varmasti lisää). Eipä siinä mitään. Mulla muuten kaikenkaikkiaan oli mukana kaksi isoa matkalaukkua ja kaksi käsimatkatavaraa. Ne painoivat reilusti enemmän kuin mä. Ja jos vaakaa on uskominen, ei se näköjään paljoa vaadi. Voitteko kuvitella mut ähkimässä eteenpäin kolmella matkalaukulla ja käsilaukulla? En mäkään, eikä myöskään kaverit. Mut tuntien tiesin ettei siinä touhussa päätä eikä häntää. Mutta jotenkin mä kuitenkin selvisin, piti ehkä näyttää hyvin säälittävältä tapaukselta, että sain kuin sainkin jonkun vahvan miespuolisen hepun raahattua yhtä mun puolesta.

Lentokentällä odotti taas nelisen tuntia ajantappoa. Jotkut tekivät ostoksia, mä valitin väsymystä ja suihkun kaipuuta. Sitten yritin keksiä hyviä selityksiä miksi mun ei tarvii olla häiriintynyt tästä ällöttävyydestä nimeltä Janina ja kaikki syyt aina loppuivat sanaan vaihtari. Mutta eikös se kuitenkin ole aika hyvä syy, matkustetaan kahden päivän ajan ja suurin aika ollaan siellä lentokentällä (tai tässä tapauksessa ollaan tyhjäntoimittajina siellä hotellin alueella). Sitten se lento vihdoin ja viimein lähti 15.15 Amsterdamiin. Yritin saada siinä yhdeksän ja puolen tunnin aikana nukuttua mutta mulla ei unenlahjat riitä nukkumaan istuma-asennossa. Voin olla ties millaisessa kasassa makuuasennossa mutta ei istuen. Eli tähän mennessä oon saanut nukuttua varmaan yhteensä joku kaksi tuntia 48 tunnin sisällä. Plus aikaerot. Lento laskeutui, odotettiin taas, tällä kertaa kaksi tuntia ja sitten oltiin vihdoin Helsingin lentokentällä, missä perhe olikin vastassa. 

En uskonut, että pystyn sanomaan hyvästit kaikille niille vaihtarikavereille ja etenkään isäntäperheelle. Kuitenkin jotenkuten selvisin. Olin ihan varmasti se joka itki eniten ja siinä sitten yritettiin saada mua kasaan sen verran, että saan matkalaukut lastattua bussista toiseen ja lentokoneesta toiseen. Viimeisellä lennolla kuitenkin alkoi jo helpata, jossain puolessavälissä. Piti sanoa vielä Amsterdamissa mun ihanille ranskalaisille kavereille heipat. Itkin tosiaan ekan tunnin ja vähän siinä lopussakin. Ja kun sanon itkin, sellaista likimain huutoitkua. Happi loppui siitä nyyhkyttämisestä ja Aku Ankka pehmolelu tuli rutistettua kuoliaaksi. En tiennyt olevani näinkin herkkä ja en tosiaankaan tiennyt, että vuosi sai mut tällaiseksi pehmoksi. Itkin ennen lähtöä HYVIN harvoin julkisilla paikoilla ja nyt ei haitannut vaikka näytin pandalta, kun viimeisetkin mascarat oli luomilla.

Tätä kokemusta en silti vaihtaisi mihinkään. Rakastan tota porukkaa ja tiedän, etten kaikkia nähnyt viimeistä kertaa. Onneksi suurin osa asuu lähellä, tai Euroopassa. Luulisi jotenkin saavani nähtyä ja Amerikka-kaveritkin tulevat Eurooppaan, niin alankin säästämään lento-ja junalippuihin. Kyllä se tästä. Kunhan Jet Lag vaan helppaisi, täällä oon vaappunut Ruisrockissa, ei auta virkoamiseen!

0 comments:

Post a Comment