Saturday, August 23

EMBARRASSED AT THE AIRPORT



Nauttikaa tästä. Vilaus mun elämään, se on yhtä naamapalmutilannetta. Suosittelen HD:tä ellette halua saada migreeniä pikselimössöstä.

 Hyvää lauantai-iltaa!

Thursday, August 21

CHEM IS THE ONE WITH SHAPES, RIGHT?

Sellainen kituminen takana ettei mitään rajaa. Tuo sääkään ei kauheasti ole auttanut tähän mielialaan! Mistä tuo kaikki sade oikeasti tulee? Ei tänne mahdu vettä enää mihinkään. 

Kuitenkin tuota syksyä oon odotellut, Texasissa ei lehdet vaihtanut väriä mihinkään muuhun kuin ruskeaan ja pian niitä jo haravoitiinkin maasta. En malta odottaa näkeväni metsät ihan eri värisinä taas. Tää viikko on kyllä vietetty ihan tyytyväisenä sisätiloissa. Sanaa tyytyväinen hieman liioiteltuna kun sain keskiviikkona uusia puolentoista vuoden takaisen kemiankokeen. Voi sitä ilon määrää kun sain selville viikko sitten että se koe olisi tiedossa, puhumattakaan että saan kunnian opetella koko kurssin viikossa. Tämä tyttöhän ei sitten millään mene kyseistä kurssia uudelleen, eipä olisi mahtunutkaan. Lämmintä kaakaota juodessa ja neuleeseen kääriytyneenä sitä kelpaa lueskella ihan mitä vaan, jopa kemiaa. Neulekeliä oon kanssa kaipaillut. Kyllähän mä neuleita kesälläkin käytän mutta nyt niitä voi käyttää ilman että kuolee lämpöhalvaukseen! Syksy on se mun juttu, vaikkakin voisi olla vähän kuivempi. Ihan vähän vaan. Sellain että ei kastu ekojen sekuntien aikana ulkoilmassa. 

Tsemppiä vikaan koulupäivään ja pian tuleekin uutta videota taas pienen tauon jälkeen! :-)

Sunday, August 17

ERÄJORMA


Mitä mä eniten kaipasin? Suomen metsää. Sitä miten voit vaan astua sinne vihreyteen ja kuunnella tuulen havinaa ja oksien katkeilua jalkojesi alla. Tuntea itsesi niin ketteräksi kun hypit kiveltä toiselle ja kannolta toiselle ilman että nilkka taittuu. Katsoa kun sun koira hyppii onnellisena joka mustikkapensaan läpi ja kaiken sen jälkeen häntä koristaa liiloja raitoja siellä sun täällä valkoista turkkia. Metsässä kaikki unohtuu, harmittaa ettei sinne tule useammin mentyä. Stressi katoaa, ikävä katoaa, ajatukset ovat vaan tässä ja nyt. Ei tarvitse huolehtia kahden päivän päässä olevasta kokeesta johon et tunne olevasi valmis. Katsot vaan miten aurinko pyrkii oksien läpi kirkkaana, valaisten sun polun mitä kuljet. Sitä kauneutta ei voi pelkästään sanoihin pukea, miten tuollaista edes haluaisi kuvata pelkin sanoin. Siellä aika vaan tuntuu pysähtyvän eikä haluaisi pois ollenkaan, jään asumaan jonnekin kannon alle. Vierailijat tervetulleita. Tätä oon kaivannut. 

Friday, August 15

#THROWBACKTHURSDAY: AFS CAMP

On se torstai jossain. 

Tosiaan silloin joskus kerroin meneväni vapaaehtoisena AFSn leirille ja siellä tosiaan olin 30.7.-2.8. Oli ihan mieletön reissu, vaikka sitä tuli matkustettua oikein olan takaa kun leiri pidettiin melkein tunti Helsingin keskustasta ja Helsinkiin kulku on jo tuolta Sauvosta aikamoinen seikkailu jo :-D

Se leiri oli kesävaihto-oppilaille. Itse asiassa siellä oli kaksi leiriä; ensimmäinen alkoi keskiviikkona viiden viikon vaihtarien viimeinen orientaatioleirillä ja sitten perjantaina tuli kolmen viikkon vaihtarien tulo-orientaatioleiri. Kaikki vaihtarit ovat niin mukavia että en halunnut ollenkaan lähteä töihin silloin lauantai-aamuna vaan halusin niin kovin jäädä sinne vielä hengailemaan niiden iki ihanien vapaaehtoisten ja sitten hirmu mukavien vaihtarien kanssa. Kun olin saattamassa vaihtareita lentokentällä tuli niin haikea fiilis kun muistelin sitä kun itse jouduin raahaamaan itseni Amsterdamin lentokoneeseen. Melkein jopa itkua tihrustin siinä sitten. Sama haikea fiilis tuli kun ne uudet vaihtarit tulivat, se oli niin jännittävää ja vähän kiusallistakin ja kaikkia ujostutti niin paljon siinä alussa!

Suurin osa vapaaehtoisia olivat olleet viime lukuvuoden vaihdossa. Olin ainut joka tuli Pohjois-Amerikasta, muut olivat vähän eksoottisimmissa paikoissa kuten Costa Rica, Ecuador ja Indonesia. Oli ihan mieletöntä kuunnella vaihtarien tarinoita hostmaistaan ja kuinka erilaisia vaihtovuodet oikeasti ovat. Sitten kun kaikilla on jotain yhteistä, niin ei meinaa tulla sitten ollenkaan niitä hiljaisia hetkiä. Unen puute oli kova siinä lauantai-aamuna kun jouduin lähtemään, nukuin kolmen päivän aikana sellaiset 5-6 tuntia. Eikös se meinaa että aikamoisia promillelukuja vastaisi? Sellaista meininkiä ainakin vaikutti olevan sitten öinä, vaikka pelkkää vettä me vaan juotiin. 

En edes muista milloin olisin nauranut niin paljon ja vaan ihmetellyt mistä näin huiput tyypit on tupsahtaneet. Ihan mieletön leiri ja olo oli sellainen että en ookkaan mikään ulkopuolinen. Noh, ulkopuolinen ja ulkopuolinen - olin ainut joka puhui turun murretta, mutta kuulemma saan sen kuulostamaan söpöltä mun olemuksen takia. Ehkä se kanssa johtuu siitä, että mulla on sitä kemiön ja sauvon murteita siinä samassa syssyssä. Kaikki muut vapaaehtoiset olivat Helsingistä joten saatte vaan arvailla millaista kuittailua tuli aina kun sanoin jotenkin hassusti jonkin sanan. :-D

Ihanat neljä päivää!

Wednesday, August 13

KOTI?

Tällä postauksella ei ole tarkoitus säikäyttää yhtäkään vaihtoon lähtijää, kaikki kokevat asiat eri tavalla. Tämä on se miten itse olen kaiken kokenut palattuani vuoden jälkeen ja arvostaisin jos minua ei tuomittaisi tästä hyvästä. Vuoteni oli silti yksi jännittävimmistä asioista mitä tein ja en tuu ikinä unohtamaan niitä rakkaita muistoja jotka siitä kokemuksesta sain ja ystäviä siltä ajalta kaipaan enemmän kuin elämää.

Ihmiset, jotka ovat kyselleet mun vuodesta yhtä sun toista ovat myös kysyneet millaista olla taas kotona. Itselle tämä sana särähtää korvaan sellaisella voimalla että menen hämilleni. Vastaukseni on usein kuuluu että onhan se kiva olla taas takaisin vaikka ikävä vielä on ja ehkei se milloinkaan lähde. Mutta onko tämä nyt koti? Vai onko mulla nyt uusi koti jossain muualla? Olenko kokenut sitä kodin tunnetta vaihtovuotta ennen, sen aikana tai edes sen jälkeen? 

Kun lähdin Houstonin lentokentältä en ajatellut itse lähtöä Texasista, ajattelin niitä vaihtarikavereita. Sitten kun tajusin etten tule näkemään heitä pitkään aikaan valkeni myös etten tule pitkään aikaan olemaan Amerikassa. Onko mahdollista saada olo niin mukavaksi, että termi "koti" on ihan vieras? Itsellä on ollut todella vaikea keksiä tälle selitystä.


Olen nyt ollut Suomessa kuusi viikkoa. Puolitoista kuukautta. Ensimmäiset viikot menivät siinä nähdessä sukulaisia ja kavereita, töihin menin kahden viikon oleskelun jälkeen. Jotenkin olen vaan mennyt pää kolmantena jalkana joka paikkaan etten ole vaan istahtanut ja miettinyt tätä kaikkea. Nyt koulut alkoivat ja mulle on vaan kasautunut sellaisia surkeita fiiliksiä pitkin päiviä. En oo enää se iloinen ja optimistinen Janina, joka tervehtii kaikkia hymyillen. Nyt olen alkanut keskittyä niihin huonoihin puoliin kaikessa. Lasken minuutteja milloin pääsen takaisin oman huoneen turvaan. Minusta on myös todella vaikea saada mitään irti vaikka kysyttäisiinkin, paljon mieluummin tappelen omien asioideni kanssa yksin kuin vaivaisin jotakin kaveria niillä. Heillä on parempaakin ja hyödyllisempääkin tekemistä kuin mun paapominen.


Nähdessäni vaihtarikavereiden päivityksiä tiedän etten ole yksin ajatuksissani, mutta en usko että moni vaihtari katuu vaihtovuottaan. Mitä jos en olisi lähtenyt vaihtoon? Valmistaisin itseäni kirjoituksiin ja kävisin lukion kolmatta vuotta muiden kavereideni kanssa. Voisin oleskella siellä abien luokkahuoneessa ilman mitään erikoislupia. Mulla olisi se sama ryhmänohjaaja, ryhmissä olisi enemmän kuin kaksi tuttua naamaa ja ennen kaikkea - valmistuisin kavereideni kanssa enkä joutuisi katsomaan vierestä kun he ovat yleisön edessä vastaanottamassa valkoiset hatut. Haluaisin olla siellä, enkä niiden kyynelehtivien sukulaisten seassa. Ajatus jatko-opiskeluista kauhistuttaa mutta eipä tarvitse yksin selvitä.


Tunnen kasvaneeni ulos omasta kodistani, missä olen nyt asunut koko ikäni. Tuntuu kuin en mahtuisi tänne enää. Kaikki asiat on tuttuja mutta samaan aikaan vieraita ja olo on toivoton. Kinaa tulee entistä enemmän ja haluaisin vaan jäädä omaan huoneeseen. Mulla on ollut niin paha olo, enkä tunne muiden olevan asiasta kiinnostuneita. En myöskään uskalla sanoa asioita ääneen kun pelkään läheisteni suuttuvan. En halua heidän pettyvän tai ihmettelevän miksen kertonut tunteistani aikaisemmin. En vaan saa sanaa suustani ja tunnen itseni ärsyttäväksi. Väännän kaiken vaan vitsiksi ja yritän saada ongelmat vaikuttamaan vähemmän vakavalta kuin ne oikeasti saattavat olla. 


Kuolen joka kerta kun meinaan alkaa itkemään kadulla kävellessä tai bussissa ihmisten tuijotuksen alla. Tunnen voivani vain kirjoittaa asioistani tänne ja ne nähkööt jotka näkevät, ei kiinnosta. Näin saan vaan asiat päästä mellestmästä ja ehkä saan jopa unta öisin. Oon vaan niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti. En  yksinkertaisesti tiedä miten tuun jaksamaan. Ei se ollutkaan mitään humpuukia se AFSn kaavake, missä kerrottiin vaikeuksien jatkuvan myös kotimaassa. Eikä myöskään ne blogipostaukset vanhoilta vaihtareilta. 

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tekstin lukijalle. 

Monday, August 11

REUNION

Sukukokoukset on mun mielestä sellaista lystiä, missä mammat pääsee halaamaan niin kovin että henki lähtee ja sitten saa kuulla kuinka on kasvanut sitten viime näkemän mikä tosiaan oli kun itse oli vaahtosammuttimen kokoinen. Samalla saa myös kertoa elämäntarinaansa ja uskotella ihmisille, kuinka tosiaan olen se vanhempi sisko. Neljä vuotta nuorempaa siskoa luultiin minuksi, eli kaikki kysyivät onko hän nyt se maailman matkaaja... Juu. 

Se oli sellaiset mukavat 7 tuntia autossa yhteensä tuon päivän aikana, ellei enemmänkin. Mentiin siis papan (=äiskän isä) sukukokoukseen ja siellä selvisi, että papalla on 7 sisarusta, äidillä 18 serkkua ja itsellä likimain 40 pikkuserkkua joita en tunne. Huhhuh. Oli kyllä ihan kiva reissu, jos vaan porukat ois antanut kuunnella Looppia edes puolen tunnin ajan Iskelmän sijasta. Ei sillä, kyllä me niiden iskelmien mukana laulettiin myös. Tai sanoisinko että rääyttiin. Vähän saattoi aika käydä pitkäksi, kun ei oikein tuntenut sitä porukkaa. Sinne asti ei kauhean usein eksy ja sukutuntemus on tosiaan pappa ja eno suurinpiirtein. :-D

Sukukokouksessa suurimmassa roolissa olivat mun isoisovanhemmat eli papan vanhemmat ja tietty se suuri sisarusparvi. Heistä se ryhmäkuvakin on. Oli kyllä kiva nähdä kuinka suuri se suku oikeasti on, kun vähän tekemisissä heidän kanssaan on ollut. Kivoja tarinoitakin kuuli sitten siinä samalla! 

Huomenna sitten alkaa koulu. Muistankohan mitään lukiosta... Sen näkee vain kokeilemalla kai!

Tsempit teidän koulujen alkuun myös!

Thursday, August 7

MAKEUP

Mä muistan milloin aloitin meikkaamaan. Olin viidennellä luokalla ja "lainasin" äidin meikkivoidetta sellaisten *kummien* punaisten näppyjen peittämiseen. Oli koulukuvaukset ja en vaan voinut kävellä kuvauksiin ilman että saan ne ihme patit häivytettyä jotenkin, ei ollut väliä miten. Yritin muistella miten äiti laittaa meikin aamuisin ennen töihin lähtöä ja yritin tehdä samalla tavalla, tässä vaiheessa oli äiti jo lähtenyt töihin ja mulla oli vapaat kädet temmeltää äidin meikkilaatikolla. Kuitenkin tarrasin vaan siihen aika paljonkin eri sävyiseen voiteeseen, mutta enhän minä siitä välittänyt. Tuli niin aikuinen olo. Kuitenkin virallisesti meikkaamaan aloin seiskan alettua. Mentiin yhdessä äidin kanssa ostamaan mulle puuteri, meikkivoide ja ripsiväri. Muistan kauhistelleeni sitä hintaa kassalla, miten sellaiset pienet purtilot voivat maksaa niin paljon? Kuka edes haluaa maksaa niin paljon niistä? Siinähän menee koko kuukausiraha, jos sellaisia pitää hankkia! 

Joku vika tässä meidän maailmassa myös on, kun naispuolisille (niin myös miespuolisillekin!) tuputetaan ties minkänäköistä ryppyvoidetta ja putelia. Sitten loppupeleissä meillä onkin miljoona eri putiloa eri vartalonosiin - voidetta silmänympäryksille, peukalon kynsinauhaan ja polven takaosaan. Totta se kuitenkin on, ulkonäköön ihastutaan ja kiinnitetään ekana huomiota - sitä ei voi kiistää. Kuitenkaan se ei ole oikein. Mitä on tosiasioita kiistäminen, itse kiinnitän paljon enemmän huomiota sellaisiin siisteihin ja itsestään huolta pitäviin henkilöihin ensimmäiseksi, oli henkilö sitten kuinka ihana ja mukava. Sitten kun kunnolla henkilöön tutustuu niin ei ensivaikutelmilla sen enempää väliä ole. 

Mutta miten meikistä tuli niinkin monelle tytölle sellainen automaattinen rutiini? Missä vaiheessa tytöt päättävät, että nyt on meikkaamisen aika? Itsellä oli syynä se, että meikit kiehtoivat niin paljon, mutta kuitenkin se näppyjen piilotus oli se "main goal". Sitten näinkin että kaveritkin olivat kesän aikana alkaneet meikata ja jotenkin tuli sellainen olo, että kyllä se on munkin sitten varmaan pakko alkaa laittaa pakkelia naamaan kuten muutkin. Suosituin meikki varmaan oli se Lumenen meikkipuuteri, mitä sitten kaikki vaan kasasivat hirveät määrät kasvoille aamulla ja sitten sitä tuli lisättyä roppakaupalla päivän mittaan. Ruokatunneilla kaikki vessat oli varattuja tytöille, kun oltiin puuteroimassa nenää. Siitäkin on niin pitkä aika, tulee vanha olo.

Itsellä oli sellainen kokeiluvaihe yläasteella, tuli käytyä läpi luomivärejä ja poskipunia. Se oli kyllä sen näköistä touhua ettei mitään rajaa, ihan kuin olisin karannut sirkuksesta työvuoron jälkeen. Sellainen beautiful disaster mä olin. Siitä se sitten lähti ja sitten jossain vaiheessa meikistä tuli se vakkari osa aamurutiinia. Se on vaan jotenkin pakkomielteistä raahautua sinne kylppäriin laittamaan ripset ja kulmat kuntoon. Kun joskus meinaan myöhästyä bussista otan aina meikit mukaan, meikkaan vaikka bussissa mutta ilman niitä en lähde. Missä välissä näin kävi? Käytänkö meikkiä jonain suojana? Missä vaiheessa meikistä tuli tärkeämpi kuin aamupala? Tätä olen ihmetellyt ja miksi ihmeessä mä herään aikaisin aamulla vaan ja ainoastaan meikkaamisen takia. Nyt lähiaikoina, etenkin Jenkeissä musta on tullut sen verran laiska etten jaksa herätä kuin korkeintaan 10 min ennen lähtöä. Siinä pitää olla todella ripeä eikä kerkeä sen suurempia hifistelemään. Nyt vaan ihmettelen miten ihmiset jaksaa herätä aikaisin ja olla tarpeeksi toiminnollisia meikkaamiseen aikaisin aamulla. Itsellä on vaikeaa meikata silmät sikkurassa.
Meikkaamisen syy ei pitäisi olla mikään naapurin mopopoika, vaan sinä itse. Meikkaamatta jättäminen on myöskin sun oma valinta ja jos toiset tytöt tuomitsevat sut tästä syystä, heillä ei todennäköisesti ole pokkaa jättää meikit laittamatta kouluun tullessaan. Itse meikkaan ihan vaan siksi, että saan siitä lisää itsevarmuutta ja näytän paljon vähemmän tärähtäneeltä kun olen vähän ehostanut. Töihin harvoin meikkaan ollenkaan, etenkään jos työpäivänä ei tarvitse keskustella muiden ihmisten kanssa vaan voit olla jossain puskajussina maalamassa tai vaikka repimässä kaislaa, miten vaan. Asiakaspalvelupäivinä tälläydyn vähän, jotenkin paljon helpompi tehdä minkäänlaista kanssakäymistä kenenkään kanssa kun on ne meikit nassussa. Ehkä se miellyttää sen toisen osapuolen silmää kanssa enemmän, kuin sellainen puolkuolleen näköinen pöllönpoikanen. Itselle tulee paljon parempi olo ja ei tarvitse pähkäillä keskustelun aikana että mitä epäkohtaa henkilö mahtaa nyt katsoa.

Viime aikoina on paljon ollut puhetta Photoshoppauksesta ja meikin käytöstä. Esimerkiksi Colbie Caillatin uusimman musiikkivideon aihe on juuri tästä aiheesta. Miksi yrittää niin kovin? Miksi pitää yrittää muuttaa itseään joidenkin muiden takia? Jos muutut, muutu itsesi vuoksi. Pidätkö itsestäsi? Kunhan itse pidät itsestäsi, miksi välittää muiden mielipiteistä? Minusta itse video on kaunis ja itse laulu myös. Jotenkin Caillatin musiikki on aina iskenyt muhun, etenkin nyt kun laulujen sanoja on helpompi kuunnella. Minusta on ihanaa nähdä, että julkisuuden henkilöt ovat vastaan näitä luonnottomia Photoshoppauksia jne. Esimerkiksi Jennifer Lawrence on avoimesti sanonut ettei halua muuttua kenenkään takia ja haluaa toimia hyvänä esikuvana tytöille. Minusta tuo on upeata.

Nykyään mun meikkaus on niin simppeli kuin olla voi. Syyksi voi sanoa joko ihan tohelon kädenjäljen kaikessa monimutkaisemmassa meikissä tai mahdollisimman luonnollisen näköinen lopputulos. Mulle ei vaan sovi mitkään räväkämmät sävyt, ehkä joku eyeliner silloin tällöin mutta se onkin jo juhlameikkiä se! Oon pikkuhiljaa alkanut hyväksymään ne epätäydelliset kohdat itsessäni, etenkin kasvoissa. Meillä kaikilla on jokin asia mistä ei pidetä itsessämme ja ne hyväksymällä saa sitä itseluottamusta sen verran ettei mikään enää pysäytä. Itsellä on vielä matkaa tähän mutta hiljaa hyvä tulee, kai. 


Miten te päädyitte meikkaamaan? Mikä on teidän syy meikata?