Sunday, November 30

HELLO SNOW, BYE SNOW.


Mua ottaa päähän, kun jotenkin tämä laiskuus ylettää tänne bloginkin puolelle. Mutta eikö tämä tarkoita, että oon oikeesti nähnyt vaivaa tähän opiskeluun? Kun kyllä jonkinlaista muutosta mun motivaatiossa on näkynyt. Jostain syystä silti ne numerot ei nouse, mutta kyllä senkin aika varmaan tulee joskus. Kävin siskon kanssa vähän tuolla ulkona yksi päivä, kun sitä luntakin tuli vähän mieltä piristämään. Chuck Taylorit ei oikee oo talvikengiksi luotu, vaikka mä niitä talveksi kuurasinkin. Olisitte nähnyt, ne olivat ihan täysin harmaanruskeat ennen Kloriten ja veden sekaan heittämistä. Kyllä musta ihan hyvää vaimoainesta tulee, kun en edes saanut tuhottua mun rakkaita kenkiäni tuossa touhussa.

Mutta kunhan saan tuon mun kamerani kuntoon (takuuta vielä voimassa, eli tämän neidin pitäisi saada uusi, vihdoinkin mua lykästi) niin pitäisi taas postausta ja videota tulla. Mulla kyllä on jo joulukalenteritouhuja jonossa tänne blogiin! Niitä siis tulee joka päivä ja sitten vielä niiden lisäksi tulee sitten ihan sellaisia postauksia, joita täältä on jo aikaisemmin löytynyt. 

Tarvitsen teidän ehdotuksianne, sekä videoihin ja normipostauksiin! Pistäkääs teidän aivot pelittämään ja laittakaa ehdotuksia. Jos jokin askarruttaa vaihtoon menemisessä, hakemisessa tai jotain muuta siihen liittyvään niin vastaan mielelläni! Voitte heittää niitä tänne, Twitteriin, Askiin tai vaikka Youtubeen. 

Keksitte varmaan jonkin suunnan niitä heittelemään, ootte enemmän näitä tekniikan ihmelapsia kuin meitsi. Itse asiassa tekniikka lähtee mua kiljuen karkuun. Nyyhkis.

Ehkä ensi viikonloppuna tai joskus kun luulen ehtiväni, älkää menkö uskomaan mua saan jotain uutta tänne blogin ulkoasuunkin laitettua, mitäs mieltä?

Ihanaa joulun odotusta. Jos ei joulu kiinnosta, ihanaa suklaan syöntiä.

Saturday, November 22

THROWBACK: AFS MID-STAY

Onko siitä oikeesti noin kauan viime postauksesta? Ei ollut tarkoitus, mutta tuo koeviikko painaa päälle siihen malliin, ettei meinaa aikaa edes jäädä nukkumiselle! 

Mutta tosiaan viime viikonloppuna olin vapaaehtoisena AFS-leirillä. Tämä oli lauantaista sunnuntaihin kestävä eräänlainen ajanvietto, jossa käytiin vain läpi kuulumisia ja yritettiin selvittää ongelmia. Löytyihän niihin ongelmiin ratkaisujakin. Luulen tän leirin olleen eräänlainen "bonding camp", missä todella moni vaihtari tajusi voivansa jutella muille vaihtareille. Olevathan he samassa veneessä. 
Ennen vaihtoon lähtemistäni, tai edes kuukausia ennen takaisintuloa en olisi ajatellutkaan vapaaehtoiseksi ryhtymistä. Okei, kyllä se vähän mielessä oli mutta en ajatellut sen enempiä siitä. Kun viimeiset viikot lähtivät Amerikassa käyntiin niin sitten lähetinkin hakemuksen vapaaehtoiseksi. Ajattelin että jotenkin haluan kantaa osani tähän toimintaan, kun isäntäperheeksi ei tulla ryhtymään. Tämä on ollut sellainen silmiä avaava kokemus tähän mennessä ja olen vasta ensimmäisen vuoteni vapaaehtoisena aloittanut. En ihmettele ollenkaan miten jotkut ovat olleet mukana vuosikymmeniä!
Leirillä tosiaan käytiin läpi oppilaiden täyttämiä kyselyitä ja vaan juteltiin. Syötiin kanssa ihan hirveesti. Oikeesti. Itse varmasti syön tuon verran viikossa! Herättiin sunnuntaina vähän aikaisemmin vain siksi, että ehdimme tekemään jotain ennen lounasta :-D. Ja sitten vaihtaritkin roudasivat jos jonkinlaista syötävää mukanaan, niin se syöminen ei jäänyt vaan niihin virallisiin ruokailuihin. Kun ilta pimeni, niin mentin pinkomaan tuonne ulkosalle otsalamppuinemme ja leikkimään piilosta. Aloitettiin yhdellä etsijällä ja toisella kierroksella sitten vaan yksi meni piiloon. Voi elämä tämä neiti käänsi joka kiven ja silti oli siellä viimeisten joukossa joka löysi sen yhden piiloon menneen. Pikkutunneille me sitten vaan juteltiin ja pelattiin ristiseiskaa. 
Oli kyllä ihan huippu leiri. Yksi Italiasta tullut vaihtari sanoi ennen lähtöä, että ei tämä porukka ole vain kavereita se on perhe. Arvatkaas kaksi kertaa tuliko mulla mieleen se postaus, jonka aikoja sitten kirjoitin ja sen fiiliksen joka mulla tuli mun vuoden aikana. Jos haluaa käydä sen kurkkimassa ja kuulla mitä mun päässä oikein liikkuikaan. Kyllähän sieltä muitakin fiilistelyjä löytyy, jos haluaa lueskella.

Mun kamera meni rikki tuon leirin jälkeen ja tämän vuoksi seuraavat kuvat tulee olemaan kännykkälaatua. Tämän vuoksi siis ei videotakaan tule ilmestymään vähään aikaan. Katsoo mitä Nikonin tuki kertoo. 

Tuesday, November 11

SEPT. & OCT. FAVORITES

I know, I know... Mulla vähän venähti postailu... Mutta kaikki on ollut niin hektistä ja kamera vaan pölyttyy tuolla hyllyllä. Nyt sain vihdoinkin pienen kolon päivästä tänne päivittelylle! Etenkin kun kohta alkaa koeviikkokin taas kerran. Saa nähdä, miten sekin menee. Peukut pystyyn.

Tässä kuitenkin tulee mun kahden viime kuukauden suosikit, toivottavasti tykkäätte :-)

Suosikkijuttu on mun seinä. Rakastan tuota mun sydäntä, jonka mun sisko itseasiassa väsäsi meitsille. Siinä on just mun lempparijutut ja tulee aina niin hyvä mieli kun tuota katsoo. Aloitin myös tekemään leikekirjaa mun vuodesta, toivottavasti kaikki vaan mahtuu hyvin yms. Mokasin jo sivujen koossa, että ostettuani kirjan ja vähän ekstrasivuja huomasin kotona ostaneeni väärän kokoisia sivuja siihen. Nyt onkin sitten kiva alkaa leikkelemään niitä sivuja samankokoisiksi.
Ihonhoitotuote, joka on kylläkin ollut mun kestosuosikki pääsee tänne blogiinkin asti ja se on The Body Shopin Body Butter. Tämä persikan tuoksu on jotain niin ihanaa ja sitä läträä hipiälle sellaiseen tahtiin, että saa pian ostaa uuden purkin. Ihmeen riittoisaa tämä kuitenkin on, saattaa johtua siitä että pienikin määrä tätä tököttiä kosteuttaa todella hyvin. Mun iho ei paljoa kosteutusta tarvitse, mutta kyllä tätä kelpaa käyttää. Pakkasia odotellessa varmaankin!
Mun hiuksia oon yrittänyt saada käyttäytymään ja usein oon huomannut mun hiusten olevan kiinni. Nyt oon tykästynyt näinä kuukausina tuohon "Milk Maid Braids" tyyliin! Kun ekan kerran kuulin tästä joskus monta kuukautta aiemmin en oikein välittänyt siitä. Tähän saattaa olla syy se, ettei mulla ollut tarpeeksi pitkät hiukset tähän kampaukseen. Nyt tätä tukkaa riittää suht hyvin ja kyllä mä tykkään tästä paljon! Aamuisin vain harvoin on aikaa tällaiselle säätämiselle, mutta joskus tällainen on kiva väsätä!
Elokuvien suurena ystävänä katsoin monen monta elokuvaa kahden kuukauden aikana. Joo, kävin leffateattereissa katsomassa ne uudet tulokkaat läpi ja kyllä niistä sai tykätä siihen malliin, mutta silti tämä ihanuus vuodelta 2005 vie. Elizabethtown kertoo miehestä nimeltä Drew (Bloom), joka pitää itseään suurimpana epäonnistujana ja saa vielä tämän lisäksi huonoja uutisia hänen perheeseensä liittyen. Tämän vuoksi hänen täytyy matkustaa hänen isänsä kotikaupunkiin ja tapaamaan sukulaisiaan, joita ei ole moneen vuoteen nähnyt. Matkalla hän tapaa Clairen (Dunst), joka auttaa häntä muuttamaan tapaa, joten hän näkee elämän ja sen kulun. Tämä on sellainen "feel good" leffa ja sua ei tuu haittaamaan Orlando Bloomin katsominen. Ellet sitten vanno jonkinlaista vihaa häntä kohtaan, itse kiljun kuin pikkutyttö hänet nähdessäni.
Asuste, jota käytän likimain joka päivä on Cubuksen kaulahuivi. Tämä peiton kokoinen huivi lämmittää säässä kuin säässä ja jotenkin kaulahuivit toimii mun kaulakoruina. Mutta tosiaan, en voisi enempää rakastaa tätä huivia ja etenkin koeviikkoina ja hypäreinä tämä huivi on kätevä: Käytän huivia peittona, kääriydyn sen alle pikku kerälle ja otan pienet päikkärit. Abilassa kun on niin kylmä, niin täytyy jotenkin siltä suojautua.
Vaatekappale, jonka olemassaolosta olen ikuisesti kiitollinen on Everestin talvitakki. Näytän aikamoiselta lumiukolta, kun siinä takissa tallustelen menemään, mutta noiden kylmien päivien aikana tuo kyseinen takki oli taivaanlahja.  Se vaan, että se on valkoinen ja minä olen minä, tuo takki ei tule olemaan valkoinen kauaa. Se on kyllä aivan ihana ja tuun olemaan todella onnellinen kun ne kunnon pakkaset tulevat. Se vaan että, kun tuo takki on pitkä ja täten ulottuu reisien puolivälin ohi. Kun sisko kokeilee takkia niin se on hänellä paljon lyhyempi, näytän siis entistä lyhyemmältä siinä takissa mutta ei jaksa välittää, kunhan on lämmin!
Youtube-tilit, jotka ovat nostaneet hymyn mun huulille ovat DanAndPhilGames ja Paint. Dan ja Phil on mun kestosuosikkeja ja kun kuulin heidän luoneen pelikanavan, taisin vähän kiljaista. Etenkin Danin reaktiot ja sarkastiset puheet piristävät mun päivää kummasti. Suosittelen katsomaan muitakin videoita kuin vaan tuon, jonka linkkasin. 
     Paint-tiliä päivittää heppu nimeltä Jon Cozart ja hänellä on vähän musikaalisempi kanava, jonne päätyy jos jonkinlaista videota. Hän on esimerkiksi laulanut, mitä tapahtuu Disney-elokuvien onnellisen lopun jälkeen. Suosittelen kyllä kurkkaamaan tämänkin!


Musiikkisuosikkini on nyt palattuani ollut Spotify ihan mennen tullen. Ihan yleisesti siis. Premiumia en omista ja tämän vuoksi en voinut kuunnella menneen talven Lumiallani musiikkia. Applen ja Androidin käyttäjät kun saavat kuunneltua satunnaistoistolla ilman sitä samperin premiumiakin. Viimeksi kun kokeilin aukaista kännykällä sovellusta, ei edes antanut kirjautua sisään mun premiurimattomalla tililläni. Nyt kokeilin edellispäivänä uudelleen ja nyt saa kuunnella musiikkia! Oon liian köyhä ja pihi tuohon mainosten poistoon ja offlinessa kuunteluun, ettette arvaakaan kuinka onnellinen nyt oon. Käykää seuraamassa meitsiä, jos kiinnostaa. Laitoin pari tänhetkistä suosikkia samaan syssyyn myös.


Taas huomaa, kuinka nopeasti kuukaudet menevät, pian on jo joulukuu! Huhhuh.


Haluaisitteko nähdä mun tekevän jonkinlaisen joulukalenterin? Millaisen?

Sunday, November 2

4

Istun lentokoneessa. Selailen kavereideni kirjoittamaa vihkosta ja käyn läpi elämäni vuotta. Itku ei vaan enää tule, ihan kuin kyyneleet olisivat loppu. Mietin myös millaisen viimeisen kuvan annoin kavereilleni, mascarat poskilla ja surullinen katse silmissä. Tätäkö lähdin hakemaan 11 kuukautta sitten? En usko ilmottautuneeni tähän. Ei siihen voi valmistautua. Ei sitten mitenkään. Yritä näyttää vahvalta, se ei auta kuin vaan vähäksi aikaa. En jaksa enää näytellä.

Mietin ensimmäistä päivääni Amerikassa. Texasin aurinko tervehti minua heti kättelyssä, kuuntelin ranskankielisten vaihtarien höpinää ymmärtämättä sanaakaan. Vaihdoin suomalaisen vaihtarin kanssa kummaksuvia katseita tuohon porukkaan liittyen. Ikinä en arvannut, että itkisin kaikista eniten heitä hyvästellessä. Ikinä en arvannut ystävystyväni heidän kanssaan ihan tunneissa. Ikinä en arvannut ikävöiväni heitä kaikkia niin paljon, etten voi edes kirjoittaa heistä ilman kyyneliä. 


Rutistan host-isältäni saamaa Aku Ankka-pehmolelua. Pieni poika pari riviä takaviistossa katsoo kummaksuen, kun hautaan väsyneet kasvoni lelun siniseen merimiespaitaan. Ei ne kyyneleet loppuneetkaan. Istuin lähellä ikkunaa ja näin, kuinka nousimme paikasta, jota saimme kutsua kodiksi vuoden ajan. Paikasta, mistä löytyy hyviä ja huonoja muistoja. Paikasta, minne ne kaikki rakkaiksi tulleet ihmiset jäivät. Ihmiset, joita halasin ehkä viimeistä kertaa ikinä. Miten minulla onkaan heitä ikävä. Muistelen kaikkia niitä kauniita sanoja, joita he sanoivat lähtiessään ja kaikkia yhteisiä hetkiämme. Oli se sitten vain koulun ruokalassa, tai mukamas treffeillä viimeisenä iltana. Kaikki ovat yhtä tärkeitä. Rutistan lelua vielä kovempaa ja tunnen kaverini käden olkapäälläni. Oloni ei parantunut.

Olin niin väsynyt. Olen vieläkin. En vain jaksa enää itkeä, tuntea pahaa oloa tai syyllisyyttä. Olen kyllästynyt tähän. En halua tuntea tällä tavalla, toivoen vain että tämä helpottaa pian. Lupasin itselleni sunnuntai-illat väsymykseen ja ajatteluun. Saan puida asioita niin paljon kuin haluan ja vaikka koko päivän. Tänään aloitin liian aikaisin ja lopetan liian myöhään. Yritin sinnitellä kotiin asti, mutta en päässyt edes kotiin menevälle pysäkille asti. Yritin etsiä väkijoukosta tuttuja kasvoja, mutta eivät ne täällä ole. Minähän jätin ne sinne toiseen elämään. Sinne ikimuistoiseen elämään. Nämä kasvot olivat mukana koko ajan, kuuntelivat kun tarvitsi ja puhuivat kun en löytänyt sanoja. Joskus silmäni huijaavat ja väittävät löytäneensä yhdet näistä ihanista kasvoista, mutta sitten sydän putoaakin paikaltaan ymmärryksen saavuttua. 


Nyt istun omassa huoneessani, minne en enää toisen minäni kanssa mahdu. Emme mahdu samaan sänkyyn, vaatteemme riitelevät vaatekaapissa ja laatikot sylkevät tavaroita sitä mukaa ulos, kun sinne laittaa jotakin. Tietokoneen valossa kuuntelen musiikkia, joka muistuttaa minua vuodestani ja samalla selailen kuviani. Niin paljon muistoja ja niin paljon surua. Aina ei voi jaksaa, minulla näin vaan käy turhan usein. Kyllä se tästä on helpottunut, vaikkei se siltä vaikuta. Välillä ei vaan jaksa esittää että kaikki on hyvin, sitten kaikki iskeekin yhtäaikaa ja räjähtää käsiin. Haluan vaan halata host-vanhempiani kunnolla ja kiittää heitä kaikesta. Haluan mennä sanomaan sille eräälle, kuinka hän vaikutti vuoteni kulkuun ja ennen kaikkea haluan mennä takaisin. Haluan tietää millaisia tunteita paikka herättää. Onko tämä vaan kuvitelmaa, vai eikö Suomi olekaan se paikka minulle enää. Onko tämä kaikki vaan sitä sunnuntai-illan huumaa?