Sunday, November 2

4

Istun lentokoneessa. Selailen kavereideni kirjoittamaa vihkosta ja käyn läpi elämäni vuotta. Itku ei vaan enää tule, ihan kuin kyyneleet olisivat loppu. Mietin myös millaisen viimeisen kuvan annoin kavereilleni, mascarat poskilla ja surullinen katse silmissä. Tätäkö lähdin hakemaan 11 kuukautta sitten? En usko ilmottautuneeni tähän. Ei siihen voi valmistautua. Ei sitten mitenkään. Yritä näyttää vahvalta, se ei auta kuin vaan vähäksi aikaa. En jaksa enää näytellä.

Mietin ensimmäistä päivääni Amerikassa. Texasin aurinko tervehti minua heti kättelyssä, kuuntelin ranskankielisten vaihtarien höpinää ymmärtämättä sanaakaan. Vaihdoin suomalaisen vaihtarin kanssa kummaksuvia katseita tuohon porukkaan liittyen. Ikinä en arvannut, että itkisin kaikista eniten heitä hyvästellessä. Ikinä en arvannut ystävystyväni heidän kanssaan ihan tunneissa. Ikinä en arvannut ikävöiväni heitä kaikkia niin paljon, etten voi edes kirjoittaa heistä ilman kyyneliä. 


Rutistan host-isältäni saamaa Aku Ankka-pehmolelua. Pieni poika pari riviä takaviistossa katsoo kummaksuen, kun hautaan väsyneet kasvoni lelun siniseen merimiespaitaan. Ei ne kyyneleet loppuneetkaan. Istuin lähellä ikkunaa ja näin, kuinka nousimme paikasta, jota saimme kutsua kodiksi vuoden ajan. Paikasta, mistä löytyy hyviä ja huonoja muistoja. Paikasta, minne ne kaikki rakkaiksi tulleet ihmiset jäivät. Ihmiset, joita halasin ehkä viimeistä kertaa ikinä. Miten minulla onkaan heitä ikävä. Muistelen kaikkia niitä kauniita sanoja, joita he sanoivat lähtiessään ja kaikkia yhteisiä hetkiämme. Oli se sitten vain koulun ruokalassa, tai mukamas treffeillä viimeisenä iltana. Kaikki ovat yhtä tärkeitä. Rutistan lelua vielä kovempaa ja tunnen kaverini käden olkapäälläni. Oloni ei parantunut.

Olin niin väsynyt. Olen vieläkin. En vain jaksa enää itkeä, tuntea pahaa oloa tai syyllisyyttä. Olen kyllästynyt tähän. En halua tuntea tällä tavalla, toivoen vain että tämä helpottaa pian. Lupasin itselleni sunnuntai-illat väsymykseen ja ajatteluun. Saan puida asioita niin paljon kuin haluan ja vaikka koko päivän. Tänään aloitin liian aikaisin ja lopetan liian myöhään. Yritin sinnitellä kotiin asti, mutta en päässyt edes kotiin menevälle pysäkille asti. Yritin etsiä väkijoukosta tuttuja kasvoja, mutta eivät ne täällä ole. Minähän jätin ne sinne toiseen elämään. Sinne ikimuistoiseen elämään. Nämä kasvot olivat mukana koko ajan, kuuntelivat kun tarvitsi ja puhuivat kun en löytänyt sanoja. Joskus silmäni huijaavat ja väittävät löytäneensä yhdet näistä ihanista kasvoista, mutta sitten sydän putoaakin paikaltaan ymmärryksen saavuttua. 


Nyt istun omassa huoneessani, minne en enää toisen minäni kanssa mahdu. Emme mahdu samaan sänkyyn, vaatteemme riitelevät vaatekaapissa ja laatikot sylkevät tavaroita sitä mukaa ulos, kun sinne laittaa jotakin. Tietokoneen valossa kuuntelen musiikkia, joka muistuttaa minua vuodestani ja samalla selailen kuviani. Niin paljon muistoja ja niin paljon surua. Aina ei voi jaksaa, minulla näin vaan käy turhan usein. Kyllä se tästä on helpottunut, vaikkei se siltä vaikuta. Välillä ei vaan jaksa esittää että kaikki on hyvin, sitten kaikki iskeekin yhtäaikaa ja räjähtää käsiin. Haluan vaan halata host-vanhempiani kunnolla ja kiittää heitä kaikesta. Haluan mennä sanomaan sille eräälle, kuinka hän vaikutti vuoteni kulkuun ja ennen kaikkea haluan mennä takaisin. Haluan tietää millaisia tunteita paikka herättää. Onko tämä vaan kuvitelmaa, vai eikö Suomi olekaan se paikka minulle enää. Onko tämä kaikki vaan sitä sunnuntai-illan huumaa?

4 comments:

  1. Onhan se karua tuollaisesta herätä ja palata takaisin mutta kaite sitä nykyiseenkin oloonsa tottuu ajan kanssa aivan kuten vei aikaa tottua Amerikan puolella! :3 Tsemppiä kauhiasti, rutistele sitä Akua kuule niin paljon kuin huvittaa, ei sitä varmaan haittaa! ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos paljon, tää kirjoittaminen asiasta auttaa ihan hirmuisesti. Jotenkin saan tämän ulos systeemistä ja oon suht valmis uuteen viikkoon. No, eipä Akussa henki enää pihise!

      Kiitos vielä tsempeistä. :-)

      Delete
  2. Voimia sulle ihan hirmuisesti! Toivottavasti ajan kanssa ja mietiskelyn ohella saat olosi paremmaksi!!
    Ei varmaan ole paras kohta kysyä, eikä tartte vastatakkaan, mutta oletko sä ajatellut mennä käymään sun host-perheen luona ja käymään amerikassa katsomassa sun kavereita? :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, merkkaa tosi paljon. :-)

      Kyllä mä vastaan, ei mulla asioista ongelmaa puhua ole, välillä vaan tuntuu ettei oo ketään joka jaksaisi mun juttuja kuunnella. Mutta joo kyllä haluaisin mennä kattomaan kavereita tuonne Texasiin, mutten oo varma haluaako he mua nähdä. Mun host-perhe oli ihan nappi mulle, mutta me kolme ollaan sellaisia tyyppejä, ettei ihan sellaista lovey-dovey suhdetta meidän välille tullut. Tottakai oli surullista lähteä ja heidän seuraa on mieletön ikävä, mutten sitten tiedä miltä heistä tuntuu. Sen verran omissa oloissa viihtyvät etten ole varma oonko jo unohdettu vai mitä siellä tapahtuu. Saa nähdä, jos rahat saan vaan joskus kasaan niin lennän enemmän kuin mielellään. Miksen vaikka muuttaisi sinne vähäksi aikaa jossain vaiheessa elämää!

      Delete